pienoiskuva|Seiskarin suojeluskunta syksyllä 1917. pienoiskuva|Nummen suojeluskunta 1930-luvulla. Suojeluskuntajärjestö () oli Suomessa vuosina 1918–1944 toiminut vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö ja kansalliskaarti, joka lakkautettiin Liittoutuneiden valvontakomission määräyksellä syksyllä 1944. Ensimmäiset suojeluskunnat perustettiin syksyllä 1917 yksityisten aloitteesta, mutta ne eivät olleet rakenteeltaan ja jäsenistöltään tai muutenkaan samanlaisia kuin vuosien 1918–1944 Suojeluskuntajärjestön suojeluskunnat. Vaikka ne alkujaan perustettiin yksityisinä kansalaisjärjestöinä, vuonna 1918 Suojeluskuntajärjestön organisaatio ja tehtävät vahvistettiin erityisellä asetuksella ja vuonna 1927 lailla.
Suojeluskuntien historian aikana niihin ehti kuulua 150 000 jäsentä. Tuona aikana se oli selvästi Suomen suurin kansalaisjärjestö. Vuositasolla jäseniä oli keskimäärin 90 000. Suurimmillaan Suojeluskuntajärjestö oli vuonna 1941, jolloin sillä oli vajaat 127 000 jäsentä. Pienimmillään se oli vuoden 1918 lopussa, jolloin sillä oli 39 000 jäsentä.Jussila, Hentilä, Nevakivi 2009: 143. Vuosien 1918–1944 suojeluskuntalaisista oli esimerkiksi vuoden 1918 sodan veteraaneja vain 12 prosenttia. Enimmillään Suojeluskuntajärjestöön kuului 672 suojeluskuntaa 22 suojeluskuntapiirissä.
Järjestön ensisijaisena tehtävänä oli Suomen turvaaminen ulkoiselta uhalta. Lisäksi sillä oli Suomen sisäisiä tehtäviä, kuten virka-avun anto ja laillisen järjestysvallan turvaaminen. Se toimi tärkeänä runkona reserviläistoiminnalle ylläpitäessään rauhan aikana reservin koulutusta.
Suojeluskuntajärjestö syntyi suomalaisista lähtökohdista, eikä sillä ollut ulkomaista esikuvaa. Yhteneväisyyksiä voi toki nähdä saman ajan eri maiden kansalliskaarteissa. Lähin verrattavissa oleva organisaatio on kuitenkin Viron Kaitseliit (Suojeluliitto), josta voidaan käyttää myös nimitystä ”Viron suojeluskunta”.
Suojeluskuntien rinnakkaisjärjestö naisille oli Lotta Svärd.
Suojeluskuntajärjestön juuret Suurlakon järjestyskaartit
pienoiskuva|pysty=1.25|Vuonna 1905 lakkautettu Suomen kaarti. Nikolai II vahvisti 12. heinäkuuta 1901 suomalaisia koskevan asevelvollisuuslain sekä erityisen armollisen julistuskirjan, jossa todettiin että Suomen asema velvoittaa suomalaisia osallistumaan valtaistuimen ja isänmaan puolustukseen. Sen nojalla lakkautettiin Suomen oman sotaväen osastot vuoden 1901 lopulla, Suomen kaartia lukuun ottamatta, joka lakkautettiin vuonna 1905.Juva, 9, s. 84–86, 92Wegelius 1, s. 20–21Suojeluskuntain historia I, s. 87
Tämän jälkeen maasta puuttui suomalaisten oma järjestysvalta. Loka–marraskuussa 1905 suurlakon aikana lakkoileva venäläinen santarmi- ja poliisilaitos eivät kyenneet ylläpitämään järjestystä, joten suomalaiset perustivat oman järjestyskaartinsa nimeltä Kansalliskaarti, jonka jäseninä olivat työläiset sekä porvarit. Myös ylioppilaat muodostivat Helsingissä tiistaina 7. marraskuuta 1905 suojeluskaartin.Suojeluskuntain historia I, s. 98.Suomen kansan aikakirjat. Osa 10, s. 222.
Helsingin entinen poliisimestari eversti Ivar Gordie ryhtyi yksityisten henkilöiden kehotuksesta järjestämään ylioppilaiden ja polyteekkarien suojeluskuntia. Maisteri Mexmontanin johdolla aktivisteista koottiin suojeluskuntaosasto, joka otti tunnuksekseen valkoisen käsivarsinauhan, jonka johdosta osastoa nimitettiin valkokaartiksi.Suomen kansan aikakirjat. Osa 10, s. 223.
Räätäli Kaarlo Luoto ja muutama muu keräsivät väkeä kansalliskaartiin, jonka jäseniksi tulivat lakkoilevat sortovallan poliisit, entiset sotilaat ja kadun nuorisoa. Luoto jakoi kaartin kahteen osaan, toisen tehtäväksi tuli pääkaupungin vartioiminen, tämän osaston johtajana toimi ylioppilas Eero Haapalainen. Toinen osasto sai tehtäväkseen yleisen turvallisuuden suojelemisen. Toinen osasto nimettiin seuraavana päivänä, tiistaina 7. marraskuuta 1905 punaiseksi kaartiksi.
Aluksi poliisimestari eversti Ivar Gordien ja työväen suojelusvartioiden välillä pyrittiin yhteistyöhön, työväen suojelusvartioiden pyydettyä Gordieta päällikökseen, mutta Johan Kockin saavuttua Helsinkiin, Matti Kurikka nimitti hänet kansalliskaartin päälliköksi. Aluksi ylioppilaiden suojeluskunta alistui Kockin komentoon, mutta erosi sitten ja valitsi päällikökseen kapteeni Gösta Theslöfin.Suomen kansan aikakirjat. Osa 10, s. 224–225.
Punakaartin päällikkönä toimi kapteeni Johan Kock. Suurlakon jälkeen, joulun aikoihin pidettiin Tampereella Venäjän vasemmistopuolueiden kokous, jossa Johan Kock nimitettiin vallankumousta valmistavaan valtuuskuntaan Suomen edustajaksi.Suojeluskuntain historia I, s. 98.Suomen kansan aikakirjat. Osa 10, s. 222–223.
Marraskuun manifesti saapui lauantaina klo 17 aikaan Eläköön-laivan tuomana Pietarista Helsinkiin. Kenraalikuvernööri Ivan Obolenski luki manifestin panssarilaiva Slavassa eroa pyytäneille senaattoreille ja paikalle kutsutuille eri puolueiden johtajille. Manifestista kerrottiin yleisesti jo sunnuntaina, mutta julkaistiin virallisesti maanantaina.Suomen kansan aikakirjat. Osa 10, s. 334–336.
Marraskuun manifestin jälkeen yleislakkoa aloitettiin lopettamaan, mutta kansan valitsemat sosiaalidemokraattiset ”senaattorit” halusivat jatkaa lakkoa, saadakseen voimaan yhteiskunnallisen ohjelmansa. Perustuslailliset ja vanhasuomalaiset olivat tyytyväisiä manifestiin ja tahtoivat lopettaa lakon. Helsingin kauppiaat pitivät kokouksen, jossa he totesivat marraskuun manifestin palauttaneen maahan lailliset olosuhteet ja päättivät lopettaa lakon ja avata kaupat maanantaina kello 9. Tehtailijat ja käsityöläiset tahtoivat myös lopettaa lakon.Suomen kansan aikakirjat. Osa 10, s. 337–338.
Yleislakkokomitea ja punakaarti tahtoivat jatkaa lakkoa ja levittivät sunnuntaina kapteeni Kockin allekirjoittamaa julistusta lakon jatkamisen puolesta. Maanantaina monet kauppiaat aukaisivat liikkeensä. Stockmannin liikkeen edessä, Aleksanterinkadun ja Unioninkadun kulmauksessa punakaartilaiset tappelivat liikkeen työntekijöiden ja heitä auttamaan tulleiden sivullisten kanssa, tämän johdosta 400:sta ylioppilaasta koostuva ylioppilaskaarti komennettiin liikkeelle, kapteeni Gösta Theslöfin johdolla, joka oli saanut lauantaina kaupunginvaltuustolta tehtäväkseen poliisikunnan järjestämisen ja oli maanantaina virallisesti määrätty poliisilaitoksen johtajaksi. Ylioppilaskaartin marssittua pitkin Esplanadia, saatiin ilmoitus punakaartin saapumisesta. Valkokaarti ja punakaarti kohtasivat toisensa Aleksanterinkadulla. Kapteeni Theslöf puhutteli punakaartia ja punakaartin johtaja kapteeni Johan Kock sai punaiset perääntymään ja ylioppilaskaarti vetäytyi takaisin ylioppilastalolle.Suomen kansan aikakirjat. Osa 10, s. 340–341
Yleislakko lopetettiin 6. marraskuuta 1905 Senaatintalon edustalla, suuren paikalle kerääntyneen yleisön laulaessa Maamme-laulua. Samaan aikaan työväki piti paikalla omaa tilaisuuttaan, jossa ivattiin kyseistä juhlatoimitusta ja sanottiin manifestin olevan vain halpa perustuslaillinen valhe. Eero Haapalainen julisti että perustuslailliset olivat yrittäneet kiihottaa venäläistä sotaväkeä käymään työväen kimppuun ja vaati että perustuslailliset pitäisi tuomita nälkäkuolemaan. Haapalainen lupasi, että he saisivat vielä nähdä, mitä tulee tapahtumaan, sillä työmiehet nousevat uuteen taisteluun, jolloin sortajat tuhotaan viimeiseen mieheen saakka.Suomen kansan aikakirjat. Osa 10, s. 343–344
Suurlakon aikana pakotettiin venäläisiä viranomaisia avustaneet poliisit, kuvernöörit ja monet muutkin eroamaan tehtävistään. Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan kuvia poistettiin julkisista rakennuksista ja tuhottiin julkisesti. Venäläiset santarmit karkotettiin. Myös useissa muissa Suomen kaupungissa, Helsingin ohella, perustettiin järjestyskaarteja suurlakon aikana.Suomen kansan aikakirjat. Osa 10, s. 346, 357–358
Viaporin kapinan ja epäonnistuneen uuden yleislakon jälkeen punakaarti ja sen apuna olleet venäläiset matruusit ottivat yhteen kunnallisen suojelusvartion kanssa Hakaniemen torilla 2.8.1906. Tässä kahakassa 7 suojelusvartion jäsentä kuoli. Tämän jälkeen valkokaartin ja punakaartin välillä vallitsi epäluulo. Tämän jälkeen Helsingin kunnallinen suojelusvartio luovutti aseensa ja lopetti toimintansa, myös monet muut, muiden paikkakuntien suojeluskaartit lopettivat toimintansa. Senaatti hajotti punakaartit kapinaan osallistumisen perusteella, mutta ne jatkoivat toimintaansa maanalaisena.Suojeluskuntain historia I, s. 100–101Suomen kansan aikakirjat. Osa 10, s. 416–423
Suurlakon aikaiset järjestyskaartit olivat rakenteeltaan, jäsenistöltään ja järjestykseltään erilaisia kuin vuonna 1917, mutta suurlakon kokemukset olivat kyllä tuolloin syksyllä 1917 mielessä niitä perustettaessa.
pienoiskuva|vasen|pysty=1.25|Helsingin Yliopistokaarti vuonna 1905.
Suojeluskuntien synty syksyllä 1917 Keväällä 1917 eri puolilla Suomea ryhdyttiin perustamaan suojeluskuntia, joiden tehtävänä oli järjestyksen ylläpitäminen, kansalaisten rauhan, hengen ja omaisuuden suojelu sekä rikosten ehkäiseminen. Aktivistit ja Sotilaskomitean jäsenet, jotka halusivat rakentaa valtakunnallisen järjestys- ja taistelukoneiston, päättivät Tukholmassa 16. päivänä toukokuuta ryhtyä koordinoimaan paikallisen tason suojeluskuntien muodostumista, jotta suojeluskunnat voisivat toimia suomalaisena asejoukkona Suomen irrottamiseksi Venäjästä. Kokoukseen osallistuivat Tukholman valtuuskunnan jäsenet eli vapaaherra Adolf von Bonsdorff, asianajaja Jonas Castrén, professori Rafael Erich, tri Herman Gummerus, johtaja Samuli Sario, maisteri Almar Fabritius, maisteri Kai Donner ja tohtori Heikki Renvall sekä Sotilaskomitean edustajat eversti Nikolaj Mexmontan ja ratsumestari Hannes Ignatius.Korpisaari (2009), s. 122-124. Tehtävä oli salainen, ja suojeluskunnista käytettiin aluksi nimitystä "palokunta". Aktiivisen komitean työjaosto laati ensimmäiset organisointisuunnitelmat sekä hahmotelman aseiden hankkimiseksi ja jakamiseksi suojeluskunnille. "Palokuntien" muodostamisessa hyödynnettiin jo olemassa olleita järjestöjä, kuten urheiluseuroja, nuorisoseuroja, maamiesseuroja ja vapaapalokuntia. Lauri Pihkalan panos "palokuntien" perustamisessa oli merkittävä, koska hänellä oli valmiit yhteydet urheiluseuroihin. Helsingissä toimintaa organisoi suomenruotsalainen Artur Eklund. Lapuan "palokunta" perustettiin 29. kesäkuuta 1917 Vihtori Kosolan aloitteesta.
Syksyllä Suomen sisäpoliittinen tilanne kärjistyi nopealla vauhdilla. Tilannetta leimasi elintarvikepula, kun maassa vallitsivat maatalouslakot sekä muut kunnallislakien takia järjestetyt lakot. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Karjalassa kuntakokoukset alkoivat perustaa järjestysmiehistöjä viranomaisten avuksi. Kuuluihan järjestyksen ylläpidon järjestäminen kuntien tehtäviin. Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa taas maanviljelijät alkoivat perustaa maatalouslakkojen takia järjestyskuntia. Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa aktivistit perustivat taas palokuntia jääkärien kanssa mahdollisesti yhdessä toteutettavaa kansannousua varten. Näillä alueilla palokunnat eli myöhemmät suojeluskunnat nivoutuivat näin ollen itsenäisyysliikkeen pyrkimyksiin, mikä näkyikin niiden toiminnassa myöhemminkin Suomen historiassa. Osa näistä palokunnista joutui toimimaan maanalaisesti.