thumb|Taidemaalari Akseli Gallen-Kallela sai paljon innoitusta Kalevalasta. Sammon puolustus, 1896. Kalevala on Suomen kansalliseepos, Elias Lönnrotin kokoama ja toimittama runoelma, joka perustuu hänen vuodesta 1828 alkaen kokoamiinsa suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin. Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos eli Vanha Kalevala ilmestyi vuonna 1835, ja nykyisin pelkkänä Kalevalana tunnettu Uusi Kalevala vuonna 1849.
Kalevalan runot ovat kalevalaista runoutta eli ne on tehty kalevalaiseen runomittaan. Kalevalan sisältämät runot eivät ole suoraan runonlaulajien laulamassa muodossa, vaan Lönnrot muokkasi niitä, yhtenäisti ja korjaili niiden kieliasua sekä siirsi joitain osia runoista toiseen paikkaan ja eri asiayhteyteen kuin alun perin muistiin merkityissä runoissa. Säkeistä kolme prosenttia Lönnrot runoili itse muodostamaan yhtenäisiä juonikuvioita.
Kalevalan alussa on luomismyytti, jonka mukaan maailma syntyi sotkan munasta. Kalevala kuvaa muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansojen sekä eri päähenkilöiden välisiä kiistoja, kostoreissuja ja kosiomatkoja sekä Sammon rakentamista ja ryöstöä. Tapahtumat päättyvät kristinuskon tuloon.
Kalevalalla on Suomessa keskeinen symbolinen asema. Se on Suomen kansalliseepos, joka on nostettu yhdeksi suomalaisen kansallisen kulttuurin kulmakivistä ja merkkipaaluista. Kalevalan rooli suomalaisessa aatehistoriassa ja kansallisen kulttuurin rakentumisessa on kansainvälisestikin vertaansa vailla. Kalevalan on nähty ilmentävän ja kuvastavan kansallista henkeä ja yhtenäisyyttä sekä kansallisia ominaislaatuja. Lisäksi Kalevala on antanut suomalaisille useita erilaisia kansallisia sankaruuskuvia.Anttonen 1999, s. 9–10. Kalevala on vaikuttanut Suomessa laajasti myös taiteisiin ja tieteisiin. Nykyisin Kalevalan merkitys on kasvussa myös venäjänkarjalaisten keskuudessa karjalais-suomalaisena kansaneepoksena.
Vuonna 2023 Kalevalalle elävänä eepoksena myönnettiin Euroopan kulttuuriperintötunnus.
Historia Kalevalaisten runojen alkuperä On arveltu, että kantasuomalaiset eli itämerensuomalainen kantakansa kehittivät omaperäisen laulumuodon suuressa kulttuurimurroksessaan noin 1000–500 eaa. Uudelle laulumuodolle oli ominaista säkeen alkusoinnillisuus ja kerto sekä säkeistöttömyys. Säkeiden neli-iskuinen runomitta tunnetaan nykyisin kalevalamittana.
Suomalaisessa vanhassa kansanrunoudessa on eri-ikäisiä kerrostumia. Vanhimpia ovat myyttirunot, jotka kertovat maailman ja kulttuurin synnystä. Kertovien runojen päähenkilönä on usein mahtava laulaja ja tietäjä, šamaani, joka tekee tiedonhakumatkoja vainajien maailmaan. Laulujen sankarit seikkailevat merentakaisessa maassa. Runoihin kuuluu myös lyyrisiä lauluja, jotka tulkitsivat ihmisen omia henkilökohtaisia tunnelmia, rituaalirunoutta häihin ja karhunpeijaisiin, sekä loitsuja.
Kalevalaisten runojen syntypaikasta on ollut kaksi voimakasta tutkimustraditiota, joiden välinen kiistely oli aikoinaan ajoittain katkeraakin. Lönnrot itse totesi Uuden Kalevalan alkusanoissa, että runot olivat syntyneet "Permiassa" Vienanmeren länsirannikolla. Näkemys runojen ainoastaan karjalaisesta perinteestä vallitsi tämän jälkeen pari vuosikymmentä ja vain tarkasta sijainnista kiisteltiin, kunnes Aksel Borenius esitti teorian runojen läntisestä alkuperästä. Nykyään on vallalla käsitys, että Kalevalassa on sekä läntistä että itäistä runoperinnettä.Tiivistelmä Matti Kuusen kirjoituksesta "Missä Kalevala on syntynyt? Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1978. Viitattu 22.2.2008.
Matti Pöllä ja aiemmin Matti Kuusi ovat esittäneet, että merkittävä osa kalevalaisesta runoudesta olisi tullut Karjalaan Pohjanmaalta ja Savosta tulleiden siirtolaisten mukana. Pöllä on myös esittänyt, että näiden siirtolaisten joukossa saattoi olla myös nuijasodan jälkiselvittelyitä pakenevia tai noituudesta syytettyjä tietäjäsukuja. Pöllän mukaan Vienan alueella talletetun runouden juuret löytyvät Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla esiintyneestä perinteestä, mutta siinä on myös Karjalasta ja Savosta saatuja vaikutteita.väitöskirja Matti Pöllä Hiidenkivi 1/1999 s. 20–21. Esimerkiksi merkittävän Kalevalan runonlaulajan Arhippa Perttusen sukujuuret ovat luultavasti sekä nykyisen Suomen alueen puolelta, Vienan Karjalasta ja jopa Käkisalmen–Laatokan alueelta ja Ruotsista. Vuonna 1987 Olavi Suorsa Oulun yliopistosta julkaisi artikkelin Kalevalan runonlaulajien kainuulaispohjalaiset sukujuuret.
Myös Kari Sallamaa kirjoitti vuonna 2015, että Vienan runonlaulajasuvut ovat pääosin tulleet Oulujokivarresta Vienaan. Sallamaan mukaan Malisten suku oli Hailuodosta ja Perttuset Pikkaralasta. Sallamaa mainitsee, että erityisen tärkeä paikan Kalevalan runoille on Utajärven Ahmaksen kylä. Hän pitää sitä merkittävimpänä pohjoispohjalaisena runokylänä. Sieltä tunnetaan ensimmäinen nimeltä mainittu kalevalamittaisen runon taitaja ylipäänsä, itsellisnainen Lusia Korhonen. Lusian repertuaarista ei tiedetä muuta kuin käräjäpöytäkirjan maininta, että hän kuolemaan mennessään lauloi vanhoja loitsurunoja. Sen sijaan Ahmaksen seuraavan laulumestarin, Pekka Kukkosen runoista on tallessa viisi. Ne olivat niin merkittäviä, että Elias Lönnrot otti ne Kalevalan keskeisen jakson, Väinämöisen veneenveiston, polvenhaavan, hauen leukaluisen kanteleen sekä Orfeus-efektin, Väinön soiton pohjaksi. Kalevalan aineksista lähes puolet on sellaista, että sitä tavataan myös virolaisesta kansanperinteestä.
Kalevalamitan käyttö alkoi hitaasti kadota Suomesta 1500-luvun uskonpuhdistuksen jälkeen, kun luterilainen kirkko kielsi laulutradition pakanallisena ja toisaalta kun eurooppalainen painoihin ja riimeihin perustuva runon muotokieli levisi maahan. Länsi-Suomesta vanha runonlauluperinne väistyi ensin ja myöhemmin muualtakin maasta. Vienan Karjalassa perinne on säilynyt näihin päiviin saakka.
Ajatus eepoksen kokoamisesta Turun akatemian professori Henrik Gabriel Porthan ja hänen oppilaansa Christfried Ganander keräsivät jo 1700-luvulla kalevalaista sanastoa Mythologia Fennica -teokseen. 1800-luvulla suomalaiset kiinnostuivat laajemmin vanhojen kansanrunojen muistiinmerkitsemisestä. Juha Pentikäinen, s. 19, Mythologia Fennica, 1995, Tampere Suomi oli saanut vuonna 1809 autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman, minkä vaikutuksesta suomalainen sivistyneistö alkoi nähdä Suomen Ruotsista ja Venäjästä erillisenä kansakuntana. Suomen kansan tulevaisuutta haluttiin ryhtyä rakentamaan omaleimaisen kulttuurin pohjalta, ja sivistyneistö otti tehtäväkseen muotoilla Suomelle historiallinen, kansallinen, valtiollinen ja kulttuurinen identiteetti. Suomessa havaittiin, että kalevalamittaiset runot tarjosivat kansakunnan historiaan sisältöä, jota ei kirjoitetussa muodossa ollut. Runoudesta pyrittiinkin konstruoimaan suomalaisten historia ja määrittelemään suomalaista kansanluonnetta ja ominaislaatua.Piela 2019, s. 7–8.
Tärkeänä aatteellisena taustakontekstina Kalevalalle on nähty etenkin 1800-luvun alun eurooppalainen romantiikka. Muita tärkeitä diskursseja olivat valistus, uushumanismi ja varhainen nationalismi.Piela 2019, s. 8.
Lähes kaikilla maailman kansoilla on kertovaa lauluperinnettä, ja monissa tapauksissa sitä on myös koottu kirjoitetuiksi eepoksiksi. Länsimaissa tunnetuimmat eepokset Kalevalan syntyaikaan lienevät olleet Homeroksen kirjoittamiksi väitetyt Ilias ja Odysseia. Homeroksen esikuva vaikutti ratkaisevasti Elias Lönnrotin eeposajatuksen heräämiseen, ja Kalevalaakaan tuskin olisi syntynyt ilman edeltäneiden eeposten mallia. Kalevalan tärkein nykyaikainen edeltäjä oli James Macphersonin 1760-luvulla julkaisema runoeepos Ossianin laulut, jonka Macpherson väitti perustuvan hänen Skotlannista keräämäänsä suulliseen kansanrunouteen ja olevan rekonstruktio 200-luvulla eläneen Ossian-nimisen bardin sepittämistä lauluista. Teos innoitti kansanrunouden keräämiseen monissa maissa, vaikka jo monet aikalaiset arvelivat Macphersonin sepittäneen Ossianin runot todellisuudessa itse.
C. A. Gottlund esitti vuonna 1817 tutkielmassaan ajatuksen suomalaisen eepoksen kokoamisesta. Myöhemmin Elias Lönnrotin julkaistua Kalevalan Gottlund kutsui itseään vuonna 1847 ajatuksen isäksi. Lönnrot itse korosti Reinhold von Beckerin merkitystä. Becker oli ollut Lönnrotin Väinämöistä koskevan tutkielman ohjaaja, ja hän oli myös julkaissut Turun Wiikko-Sanomissa kertomuksen Väinämöisestä.Nivala, Asko (teoksessa Eurooppa, Suomi, Kalevala, 2019), s. 26–27.
Runonkeruu thumb|Lönnrot keruumatkallaan huilu kainalossaan. A. W. Linsen, v. 1847. thumb|Tärkeimpiä paikkoja, joista Kalevalan runot on kerätty. Punaisella Suomen-puoleiset kylät, sinisellä Venäjän-puoleiset Vienan runokylät. Lääkäriksi Helsingissä opiskellut Elias Lönnrot lähti ensimmäiselle runonkeruumatkalleen keväällä 1828. Hän taivalsi 130 peninkulman matkan Sammatista Karjalaan ja takaisin Laukkoon pääasiassa jalan. Kauniilla huilunsoitollaan hän houkutteli väkeä ympärilleen ja sai heiltä tietoonsa kansanrunojen taitajat. Kesälahden Hummovaaran kylässä hän tapasi runonlaulaja Juhana Kainulaisen, joka töidensä lomassa ehti laulaa Lönnrotille kolmatta päivää. Kainulaiselta Lönnrot merkitsi muistiin lähes viisikymmentä runoa, joista moni oli metsämiesten loitsuja. Ensimmäiseltä retkeltään Lönnrot sai runoja ja loitsuja talteen yhteensä yli 6 000 säettä.
Toiselle runonkeruumatkalleen Lönnrot lähti toukokuussa 1831. Vienan Karjalaan suunniteltu retki epäonnistui kuitenkin Lönnrotin sairastuttua kuumeeseen alkumatkasta. Elokuussa hänet kutsuttiin takaisin Helsinkiin koleraepidemiaa torjumaan.
Saatuaan lääketieteelliset opintonsa päätökseen keväällä 1832 Lönnrot lähti kolmannelle keruuretkelleen, jälleen Vienaan. Retken alku promootiotoverien kanssa oli lähinnä hauskanpitoa, mutta Vienasta Lönnrot sai kerätyksi 3 000 säettä.
Palattuaan kolmannelta keruumatkaltaan Lönnrot muutti apulaislääkäriksi Ouluun ja sen jälkeen piirilääkäriksi Kajaaniin. Syksyllä 1833 hän lähti neljännelle keruuretkelleen, josta tuli Kalevalan synnyn kannalta kaikkein merkityksellisin. Vuonnisessa Lönnrot tapasi Ontrei Malisen, joka lauloi hänelle kahdeksan pitkää runoa, yhteensä 806 säettä. Niihin kuului 366-säkeinen sampo-aiheinen jakso ja muitakin Kalevalan tärkeimpiä kertovia aineksia. Malisen lähellä asuneen Vaassila Kieleväisen kanssa käymänsä keskustelun jälkeen Lönnrot alkoi uskoa, että eri runoja yhdistämällä hän voisi laatia suuren yhtenäisen kokonaisuuden. Palattuaan tältä retkeltään Lönnrot alkoi laatia pienoisrunoelmaa Väinämöisestä. Hänen oli tarkoitus julkaista käsikirjoitus Runokokous Väinämöisestä keväällä 1834, mutta ennen sitä hän halusi vielä tavata muutamia tunnettuja runonlaulajia.
Viidennellä keruuretkellään keväällä 1834 Lönnrot tapasi aluksi Vienan Lonkan kylässä Martiska Karjalaisen, jolta hän sai lähes kolmekymmentä pitkää laulua. Retken lopuksi hän saapui Latvajärvelle, missä Arhippa Perttunen lauloi hänelle kolmen päivän ajan niin useita uusia runoja kuin puutteellisesti tunnettuja runojakin ehjinä kokonaisuuksina. Vaikuttunut Lönnrot piti Perttusta viimeisenä todellisena runonlaulajana. Viidennen matkan jälkeen Lönnrot kirjoitti eepoksensa käsikirjoituksen, joka valmistui 28. helmikuuta 1835.
Runojen kokoaminen yhtenäiseksi teokseksi Lönnrotin tavoitteeksi muodostui koota runot laajaksi, juonellisesti eteneväksi kertomukseksi Homeroksen Ilias- ja Odysseia-eeposten mallin mukaan. Hän myös karsi runojen kristillisiä ja muita ”uudenaikaisia” piirteitä, teki muutoksia paikannimiin ja henkilöihin kuten Ilmariseen, koosti yksittäisiä runoja usean runon aineksista ja teki runomittaa koskevia valintoja. Hän lisäksi sepitti tarvittaessa kokonaan uusia säkeitä kansanrunojen aineksista – Lönnrotin sepittämiä säkeitä Kalevalasta on kolme prosenttia.