pienois|pysty=1.2|King & Carter Jazzing Orchestra, 1921. Jazz [jats] (harv. jatsi) on Yhdysvalloissa syntynyt musiikinlaji, johon kuuluu monia hyvin erilaisia tyylejä. Useimmille niistä on tyypillistä synkopoitu, keinuva rytmi sekä improvisaation tärkeys. Myös puhallinsoitinten keskeinen osuus on yksi jazzin leimaa-antava piirre.
Jazzin juuret ovat Yhdysvaltain etelävaltioiden afroamerikkalaisen väestön musiikissa. Se vakiintui omaksi musiikinlajikseen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Jazz kehittyi afroamerikkalaisten laulumusiikista, bluesista ja spirituaaleista. Jazzin syntypaikkana pidetään erityisesti New Orleansia. Suomeen jazz saapui 1920-luvulla.Facta 2001, osio 7, s. 125.
Jazz on saanut vaikutteita monenlaisista musiikkikulttuureista. 1910-luvun New Orleansin jazzissa muun muassa marssimusiikki ja ragtime yhdistyivät moniääniseen kollektiiviseen improvisaatioon. 1920-luvulla jazz levisi pohjoisiin kaupunkeihin ja trumpetisti Louis Armstrong kehitti sooloimprovisaatiota. 1930-luvulla big bandien soittamasta sovitetusta swingistä tuli suosittua tanssimusiikkia. Merkittävin suurten orkesterien jazzsäveltäjä oli Duke Ellington. Tunnettuja jazzlaulajia olivat esimerkiksi Ella Fitzgerald ja Billie Holiday. 1940-luvulla syntyi bebop, jonka perustajia olivat muun muassa saksofonisti Charlie Parker ja pianisti Thelonious Monk. Bebop etääntyi populaarimusiikista ja suuntautui kohti taiteellisempaa ilmaisua. Muita uusia tyylisuuntia olivat esimerkiksi cool jazz, hard bop, modaalinen jazz, free jazz ja fuusiojazz. Kehitykseen vaikuttaneita muusikoita olivat muun muassa Miles Davis, John Coltrane ja Charles Mingus.
Jazz on yleensä instrumentaalimusiikkia, mutta myös laulajia esiintyy. Jazzin esittäjinä voivat olla yhtä lailla suuret big bandit kuin sooloartistit. Useimmiten soittajia on kuitenkin vähintään kolme, ja yhtyeen jäsenten vuorovaikutus on keskeisessä asemassa. Tavallisia puhallinsoittimia jazzissa ovat esimerkiksi saksofoni, trumpetti, kornetti, klarinetti, huilu ja vetopasuuna. Muita soittimia ovat kontrabasso tai sähköbasso, piano, rummut, vibrafoni, kitara ja sähkökitara.
Improvisaatio jazzissa
Jazzin luonteenomainen piirre on improvisaatio. On olemassa myös jazzkappaleita, joihin improvisaatio ei kuulu, mutta yleensä improvisoidut soolot, tai joskus eri solistien samanaikainen improvisaatio, kuuluvat jazzesitykseen. Jazzin improvisaatio on usein monimutkaisempaa kuin monissa muissa populaarimusiikin muodoissa. Bluesissa improvisaatio perustuu useimmiten mollipentatoniseen skaalaan tai sen kanssa lähes samanlaiseen bluesskaalaan. Tällöin soinnunvaihdoksista ei tarvitse välittää, koska yleensä bluesissa käytetään vain sointuja, jotka sopivat kaikki käytettäväksi saman skaalan kanssa. Sen sijaan jazzissa erilaisia sointuja ja niiden kanssa käytettäviä skaaloja on selvästi suurempi määrä.
pienois|Louis Armstrong. Jazzissa tärkeimmät skaalat ovat kirkkosävellajit eli duuriasteikon moodit sekä melodinen ja harmoninen molli asteikkoineen. Näistä muodostuu yhteensä noin 14 skaalaa. Lisäksi käytössä ovat esimerkiksi symmetriset ja pentatoniset asteikot. Sointuvaihdoksia jazzkappaleissa on yleensä tiuhaan. Soittajan täytyy usein vaihtaa skaalaa useita kertoja saman soolon aikana. Monilla skaaloilla ja soinnuilla ei ole kovin vakiintuneita nimiä tai symboleita, vaan käytössä on useita merkintätapoja. Aluksi jazz-improvisaatio oli lähinnä kappaleen melodian muuntelua, mutta improvisaatio muuttui jazzin kehittyessä yhä vapaamuotoisemmaksi. Kehitys kulminoitui free jazziin, jossa esitys voi koostua jopa täysin vapaasta improvisaatiosta. Etenkin varhaisempina aikoina improvisointia lähestyttiin jazzissa skaalojen sijaan suoraan soimassa olevan soinnun sävelten kautta.
Jazzissa kappalerakenne on useimmiten sellainen, että teemaa soitetaan kappaleen alussa ja lopussa, ja teemojen välissä on eri soittajien improvisaatio-osuudet. Soolossa edetään usein teeman soinnut läpi, mutta etenkin silloin, kun levytetyt kappaleet olivat vielä teknisesti rajoitettuja kolmeen minuuttiin, saatettiin teeman sointukulusta irrottaa pienempiä osia eri solisteille, että kaikki ehtivät soittaa saman kappaleen aikana sooloa. Sen lisäksi, että jazzkappaleessa on tyypillinen tällainen ABA-rakenne (eli kappaleen alussa ja lopussa on kaksi identtistä osaa – tässä tapauksessa teemaa – joiden välissä on erilainen osio – soolot), myös etenkin vanhassa jazzissa itse sävelletystä teemasta löytyy sisäinen ABA-rakenteensa.
Jazzin historiaa
Jazzin alkuperä
Jazzin juuret löytyvät Länsi-Afrikasta Pohjois-Amerikkaan orjatyöhön kuljetettujen mustien musiikista. Musiikkilajin synty alkoi todennäköisesti siitä, etteivät orjat saaneet työn aikana puhua toisilleen ja he keksivät työlauluja, sillä laulaminen oli sallittua. Tällaisia lauluja kutsutaan nimityksellä field hollers (”peltohuudot”). Afrikkalaisilta oli kielletty heidän perinteiset soittimensa, koska englanninkieliset siirtomaaisännät pelkäsivät orjien käyttävän erityisesti rumpuja yhteydenpitovälineenä. Lisäksi orjia haluttiin käännyttää kristinuskoon, ja heille opetettiin perinteisiä kristillisiä hymnejä ja virsiä. Siten mustat alkoivat laulaa omaa musiikkiaan ja rakentaa soittimia itse sekä mahdollisuuksien mukaan opetella länsimaisia soittimia.
1860-luvun sisällissodan jälkeen orjuus lopetettiin ja musiikkikulttuurin kehitys vauhdittui. Syntyivät esimerkiksi bluesiksi ja ragtimeksi kutsutut musiikinlajit. Ragtime oli jazzia edeltävää, hieman nopeaa marssia muistuttavaa useimmiten pianolla esitettyä musiikkia. Ragtimen kehittymispaikkoja olivat muun muassa Texas, Florida, Tennessee, St. Louis, Oklahoma ja New Orleans. Kuuluisin ragtime-säveltäjä oli Scott Joplin.
Sanan ”jazz” alkuperä
Sanan ”jazz” alkuperää ei ole onnistuttu selvittämään tyhjentävästi. Sanan alkuperäksi on esitetty muun muassa siemennestettä tarkoittavia englannin slangitermejä ”gism” tai ”jasm”, sillä käsitteellä ”jazzing” on tarkoitettu seksityötä. Muina mahdollisuuksina on pidetty esimerkiksi ranskan jaarittelua tarkoittavaa verbiä ”jaser” tai saalistusta tarkoittavaa sanaa ”chasse”. Sanan alkuperän on myös spekuloitu liittyvän varhaisten muusikkojen etunimiin kuten ”Charles” (Chas.) tai ”James” (Jas.).
Sana ”jass” – myöhemmin jazz – esiintyi musiikkiterminä ensimmäisen kerran Chicagossa 1910-luvun puolivälissä..
New Orleans
pienois|pysty=1.2|Jazzin kehittivät ja sitä esittivät alun perin afroamerikkalaiset. Ensimmäinen levyttämään päässyt jazzyhtye oli kuitenkin valkoisista muusikoista koostuva Original Dixieland Jass Band vuonna 1917.. New Orleans oli vapaamielinen kaupunki, jossa useat eri kulttuurit pääsivät sekoittumaan helposti ja myös ragtime sai siellä vaikutteita. Ragtime-musiikkia soitettiin usein bordelleissa.
Kun ragtimen marssimainen luonne keventyi ja monipuolistui, sitä alettiin kutsua jazziksi. Jazzin kehittyminen alkoi 1890–1910-luvuilla. Alkuperäisessä jazzissa oli vaikutteita sotilasmarsseista, länsiafrikkalaisesta musiikista, pianomusiikista, kirkko- ja kansanmusiikista sekä ranskalaisista lauluista. Muihin tuon ajan musiikkityyleihin verrattuna jazzin erikoisin piirre oli improvisoitujen soolo-osuuksien merkittävä asema kappaleissa. New Orleans -jazzissa, dixielandissa, ei kuitenkaan ollut varsinaista solistia, vaan kyse oli niin sanotusta kollektiivisesta improvisoinnista. Siinä puhallinsoittimet koristelivat olemassa olevaa melodiaa yhtä aikaa rytmiryhmän säestyksellä. Improvisointi toi esityksiin spontaaniutta ja tunne-ilmaisua. New Orleans -jazzin improvisointi eroaa nykyaikaisen jazzin improvisoinnista juuri siinä, että se oli lähinnä valmiin melodian koristelua, kun taas uudemmassa jazzissa improvisoidaan vapaasti sointujen päälle.
Jazzin suosio kasvaa
Jazzista tuli äkkiä varsinkin mustien keskuudessa todella suosittu musiikkilaji. Sitä soitettiin seurapiirikutsuilla ja jopa joissain värikkäissä hautajaisissa. Yleinen ensimmäisten jazzyhtyeiden kokoonpano oli trumpetti, klarinetti ja pasuuna sekä joskus saksofoni. Taitavat trumpetistit saivat yleisesti paljon arvostusta. Heitä olivat muun muassa Buddy Bolden, Freddie Keppard ja Joe ”King” Oliver. Joe Oliver opetti ja tuki Louis Armstrongia trumpetin kanssa hänen uransa alkuvaiheissaBergreen, Laurence: Louis Armstrong, s. 51–52. Suomentanut Matti Rosvall. Helsinki: Art House, 2001..
Joitain valkoihoisia tuli jazzin harrasteluun mukaan jo 1900-luvun alkuaikoina. Kaikkien aikojen ensimmäisen ja samalla ainoan ennen 1920-lukua tehdyn jazzlevytyksen teki valkoihoisten muusikoiden yhtye Original Dixieland Jass Band vuonna 1917 (jazz saatettiin usein kirjoittaa ”jass” alkuaikoina). Tämä antoi potkua jazzin leviämiselle myös valkoihoisten keskuuteen.
New Orleansissa soitettu jazz oli päätyyli, mutta sen rinnalla kehittyi myös kaksi pianolla soitettavan jazzin tyylilajia: stride ja boogie woogie. Kun vuonna 1917 New Orleansissa kiellettiin seksityö, jazz alkoi keskittyä Yhdysvaltojen itärannikolle; Chicagoon ja myöhemmin myös New Yorkiin. 1920-luvulla äänilevyteollisuus laajeni ja jazzia alettiin kunnolla tallentaa levyille. Tämä lisäsi kiinnostusta ja myös jazzmuusikkojen määrää.
Suomessa 1920-luvulla suurin osa jazzista oli englannin- tai ruotsinkielistä. Työläisnuorison keskuudessa syntyi kansallisista aineksista haitarijazz, joka yhdisteli jenkkoja ja polkkia ragtimeen, sekä lisäsi niihin valssiromanssia, tangoa, kuplettia ja muuta käden ulottuvilla olevaa ainesta. Haitarijazz liittyy merkittävästi Dallapén historiaan, sillä se oli tyylin esikuva, jonka valta-asema vain vahvistui 1930-luvulla ja kesti hyvinkin aina talvisotaan asti.
1930-luku ja big bandit
pienois|pysty|Sarah Vaughan. Louis Armstrongin liittyminen Fletcher Hendersonin yhtyeeseen loi uuden pohjan oikeastaan koko jazz-tyylisuunnalle. Hän kehitti vielä melko jäykästä ja kollektiivisesta New Orleans jazzista uuden, entistä solistisemman tyylin. Nyt soittajilla oli tiettyjä rooleja kappaleissa, mikä oli osasyynä siihen, että jazzkokoonpanot kasvoivat.
New Yorkissa ja Kansas Cityssä kehittyi jazztyyli isoille orkestereille, mikä oli pohjana 1930-luvun big band -swingille. Suurten orkesterien käyttö johti siihen, että jazzkappaleille täytyi tehdä entistä tarkempia sovituksia. Improvisointi oli suurissa kokoonpanoissa vaikeampaa. Perinteisempi jazz oli kuitenkin vielä 1920-luvulla big bandejä suuremmassa suosiossa.
1930-luvulla jazzin valtatyylinä oli swing ja suuret jazzorkesterit olivat suosiossa. Duke Ellington oli swingin säveltäjistä ja sovittajista maineikkain. Swing-musiikki on varsinkin rytmiltään klassista jazzia kevyeämmän kuuloista ja siinä kappaleilla on huolella tehty sovitus.
Bebop
Jazzia esitettiin pääasiassa klubeissa, koska improvisoidun soittamisen taso kärsii suurissa konserteissa. Swingin ja tarkkojen sovitusten myötä esiintymispaikalla ei ollut soiton kannalta väliä. Tämä johti kaupallistumiseen ja viihteellistymiseen. Kaupallistuneeseen swingiin ja helpoksi käyneeseen improvisointiin kyllästyneet muusikot kerääntyivät soittamaan ja kilpailemaan soittotaidoistaan keskenään New Yorkin Harlemin Minton’s Playhouseen. Mukaan tuli myös paljon uusia muusikoita. Siellä kehittyi musiikkilaji nimeltä bebop eli re-bop eli bop. Suurin osa bebopin kärkinimistä oli aiemmin swing-solisteja, esimerkiksi Dizzy Gillespie ja Charlie Parker.
pienois|pysty|Thelonious Monk. Toisen maailmansodan puhkeaminen keskeytti musiikkilajien kehityksen. Vuosina 1943 ja 1944 Yhdysvalloissa oli voimassa levytyskielto. Tämä haittasi varsinkin kaupallisen swingin ja myös jazzin asemaa, ja bebop herätti enemmän kiinnostusta. Bebopin uudenlainen tyyli sopi hyvin sodan jälkeiseen aikaan, jolloin kulttuurit olivat vielä epätasapainossa. Bebopissa improvisointi ei ollut enää melodiaan sidoksissa vaan pelkästään sointurakenteeseen. Sointurakennekin oli hiukan entistä monimutkaisempi. Bebop sai aluksi paljon arvostelua, koska musiikkilaji on melko vaikeaselkoinen.